316 päivää tartunnasta
Olen ammatiltani tutkija yliopistossa. Väittelin 2013. Tutkijan ura on aina ollut minulle se ”number one”, johon minulla on ollut intohimo. Se on tietysti näkynyt työhön uppoavissa tuntimäärissä. Alalla tehdään vertaissokkoarviointia tieteellisissä lehdissä, ja siinä kunnostautuminen on tärkeää, jos meinaa uralla edetä. Verkostoja rakennetaan konferensseissa, mutta raudanluja ammattitaito kehittyy osallistumalla julkaisuprosessin eri vaiheisiin kaikissa eri rooleissa: kirjoittajana, arvioijana, sekä editorina.
Minulle saapui taas kutsu arvioida konferenssipapereita tieteellisessä konferenssissa, jossa olen käynyt vuosittain noin kymmenen kertaa. Viime vuonna konferenssi järjestettiin etänä, mutta ei minusta ollut osallistumaan, enkä tietenkään voinut omaa paperia kirjoittaa, kun parhaaseen kirjoitusaikaan sairastin akuuttivaihetta 7 viikkoa, ja senkin jälkeen haparoiden selvinnyt eteenpäin.
Jälleen kerran vastasin kutsuun kieltävästi, sillä pystyn hädin tuskin edes töihini. Haluaisin kuitenkin panostaa muutamaan todella tärkeään omaan käsikirjoitukseen, ennen kuin kunto taas romahtaa. Nämä kässärit ovat odottaneet paluutani pitkältä sairaslomalta, ja nyt kaikki voimat pitää keskittää niihin. Siksi kieltäydyn kategorisesti kaikesta ylimääräisestä hommasta.
Kesän aikana kieltäydyin monesta pyynnöstä. Elokuussa oloni oli alkuun parempi. ja tein sen virheen, että lupauduin arvioimaan yhden paperin, sellaisista syistä, jotka normaalisti olisivat relevantit perustelut ottaa homma vastaan. Ennen kuin ehdin homman tehdä, sairaudessa koitti pahempi jakso. Aikaa oli, odottelin että olo taas olisi parempi, ehdin kyllä tehdä sen, varmaan ensi viikko on parempi. Ei Ollut.
Vastuullisena ihmisenä en voinut deadlinen lähestyessä ilmoittaa, etten tee hommaa, jonka olin jo ottanut vastaan. Sinnikkäästi sanoin itseleni, että rykäise tämä nyt, ja sitten jäät heti sairauslomalle. Artikkeli oli huono, mutta näytti päälle päin hyvältä. Sellaisten arviointi on tuskallista, sillä täytyy oikeasti nähdä todella vaivaa voidaakseen perustella artikkelin puutteet. Ja halusin todellakin jämäkät perustelut, muuten paperi olisi taas muutaman kuukauden päästä uudelleen arvioitavanani. Olin kuitenkin niin loppu long covidini kanssa, että hermostuin näihin kirjoittajiin, jotka olivat selvästikin huolimattomia ja umpilaiskoja. Minun olisi pitänyt olla sairaslomalla, ja tähän minun energiani menee.
Jälleen kerran tänään kieltäydyin ja lähetin perään viestin. Vaikka voi kieltäytyä järjestelmässä nappia klikkaamassa, on kohteliasta kertoa, miksei ole käytettävissä.
Kirjoittaessani perusteluita kerroin etten voinut edelleenkään ottaa lisää hommia, koska olen niin huonossa kunnossa. Palasin sairaslomalta jotta voisin saada minua odottaneet omat tutkimuspaperit muokattua ja lähetettyä arviointiprosessin seuraavalle kierrokselle. Kaikki aika täytyy nyt panostaa omiin kirjoituksiin. Toinen käsikirjoitus on menossa samaiseen lehteen, jonka editori on minulle kutsun laittanut. Kädet naputtavat näppäimistöä:
”I want this manuscript to be in its best shape when I submit it, in case it will be the last one I publish.”
Katson järkyttyneenä kirjoittamaani, poistan sen äkkiä – eihän nyt voi olla noin dramaattinen. Samalla ajattelen, että se on juuri niin kuin olen tästä kyseisestä artikkelista ajatellut jo pitkään. Joko paranen, tai sitten tämä tutkijan ura oli tässä.
Loka-marraskuussa ajattelin, että tämä tosiaan oli tässä, en jaksanut taistella, ja hyväksyin ajatuksen. Aloin pohtia, mitä tekisin työkseni, jos en olisi tutkija. Tämä irti päästämisen tunne helpotti ahdistusta tulevaisuudesta – ei tutkijuus ole ainoa tapa, millä voin elättää itseni.
Töihin paluu kuitenkin palautti mieleeni, mikä omassa työssä on ollut kivaa.
Sairasloma joulukuussa antoi voimia taistella vastaan, mutta tämän ja viime viikon vastoinkäymiset saivat taas ajatuksen pulpahtamaan pintaan. Tälläkin hetkellä joudun taistelemaan oikeuksieni puolesta monella rintamalla. Kaikki liittyvät siihen, että saisin jotain hoitoa. Minullahan ei edelleenkään ole edes diagnoosia! Erikoissairaanhoidossa ei minua haluttu auttaa, ja jopa sairastumiseni kyseenalaistettiin. Työterveydessä vaihtui palveluntarjoaja, ja sitä myöten menetin kaikki ne vaivalla löytämäni hoitokontaktit, joista olin saanut apua.
Mutta… en ole koskaan ollut luovuttaja.