Pitkä koronapäiväkirja #4: Tartunnasta 1 päivä – omituinen olotila

Torstai 12.3.2020 alkoi ihan tavallisena päivänä. Jatkoin keskiviikkona iltaan asti venyneitä kirjoitustöitä ottaen aamiaisen tietokoneen ääreen, niinkuin minulla on ollut tapana niin kauan, kuin olen etätöitä tehnyt. Työt veivät ajatukset mukanaan, kun oli kiire saada hommat valmiiksi ennen viittä.


Lounas unohtui

Huomasin kahden maissa, että minulla oli vähän erikoinen olo, ja ajattelin sen korjaantuvan lounaalla. Kuusi tuntia töitä ennen lounasta pelkän aamiaisen varassa on kieltämättä kenelle tahansa tilanne, jossa saattaa tulla huono olo. Jos verensokerit laskevat ja kuormittuu tekemällä kunnon työpäivän syömättä ja pitämättä taukoja, niin kai se nyt voi tuntua sellaiselta ihan ilman flunssiakin.

Minulla epäsäännöllinen syöminen aiheuttaa tunnetta verensokerin heittelystä, joten tässä vaiheessa ei ollut mitään syytä epäillä sairastumista koronaan. Olo ei kuitenkaan sanottavasti parantunut syömällä, joten otin buranan ja lähdin matkaan. Kyllä se siitä tasaantuu, kun on syönyt ja ottaa rauhallisesti.

Nyt yli yhdeksän kuukauden kokemuksella CoViD-19-sairaudesta ja CoViD longhauler-oireilusta tiedän, että jos unohtaa syödä, voi tulla sen tapaisia oireita, joita diabeetikoilla esiintyy: heikotusta, tärinää, hiki puskee noroina. Viimeksi minulla oli tällainen kohtaus päivää aiemmin, kun marraskuussa kirjoitin tämän tektin luonnoksen. Tartuntaa seuranneena päivänä oireet eivät kuitenkaan olleet niin voimakkaita.


”Bad medicine?

Kuvituskuva Anna ShvetsPexels

Minulla oli käytössä verrattain uusi lääke, jonka vaikutus oli lievästi piristävä. Olin vastikään lukenut, että sekin saattaisi vaikuttaa tällaisia tuntemuksia juuri iltapäivällä vaikutuksen vähetessä. Jos niin käy, voi ottaa annoksen lisää.

”Lääkekrapula” kuulostaisi tavallaan loogiselta selitykseltä, vaikka en ollut tätä ilmiötä itse kohdannut. Asioille pyrkii löytämään helpon ja nopean selityksen yhdistellen ensimmäisenä mieleen nousevia, vastikään kuultuja asioita (ja kovin vaikeahan sitä olisi yhdistää sellaista, mistä ei ole kuullut). Mietin, että kieltämättä otinkin lääkkeen tavallista aikaisemmin aamulla. Minulla ei ollut lääkkeestä ollut mitään ongelmia, mutta otin lisäannoksen. Jos nuutunut olo liittyisi lääkkeeseen, olo korjaantuisi näin.

Olotilassani ei mikään viitannut siihen, että voisin olla kipeä. En vain jotenkin ollut ihan oma itseni, mutta mitään muuta selitystä en keksinyt, kuin ruokailun unohtaminen ja se, että olin ottanut piristävän lääkkeen hieman tavallista aikaisemmin, ja kuullut, että jotkut huomasivat sen vaikutuksen vähenemisen iltapäivällä.


Hajamielisesti heppahommissa

Kuuden aikaan piti käyttää hevonen klinikalla perushuollossa. Sanoin tallilla kaverille, että jos pikkuisen auttaa kun lastaan hevosen traikkuun, että kun ajatukset tuntuivat jotenkin aavistuksen takkuavilta. Ajatus ei pysynyt kasassa pakatessa vaan hiukan pomppi asiasta toiseen, tai aikaa kului säätämiseen, kun koko ajan mietti, että ”niin mikä mulla oli mielessä just, että tartten mukaan”, sitten olinkin jo vähän myöhässä ja kiire.

Tämäkään ei ollut erityisen hälyyttävä tai poikkeuksellinen piirre. Olen vähän sellainen ”professori hajamieli”, että kun jokin älyllisesti haastava työprojekti vie syvälliseen flow-tilaan, niin en pysty irrottautumaan sen pohtimisesta täysin johonkin ihan toiseen asiaan. Muistan niiltä ajoilta, kun tein väitöskirjaa, että saatoin puolisoni kanssa olla autolla liikkeellä; mies jutustelee ajaessa, ja minä huomaan etten ole kuunnellut kunnolla, sanon että nyt pyörii yksi työjuttu päässä niin, että pitää miettiä ajatus läpi, jutellaan sitten.

  Pitkä koronapäiväkirja #5: Sori, en voi nyt, enkä tiedä voinko enää ikinä

Eläinlääkäriin lähtiessä en kuitenkaan tarvinnut apua; nappasin hevosen karsinasta, lastasin, ja ajoin matkaan. Kaverin piti auttaa siivoamalla lähtötilanteessa jätökset pihalta, mutta siellä se lantakasa oli edelleen kun palasin tallille… minun hajamielisyydessä ei selvästi ollut mitään poikkeavaa.

Kuvan otus liittyy tapaukseen.

Kaikki meni hyvin ja heppa saatiin käytettyä klinikalla, ja olokin tuntui taas pirteältä ja normaalilta. Hepan kanssa toimiessa ja auton ratissa keskittyy, tekeminen on tuttua, jokapäiväistä peruskauraa, ja homma menee niinkuin muutenkin. Hevonen on kallis lasti, enkä tarkoita nyt euroja; keskittyminen on täysin ajamisessa, liikenteessä, traikun hallinnassa ja hevosen käsittelyssä niin kauan, kunnes hevonen on saatu takaisin kotikarsinaansa ja traikku irroitettu autosta ja pysäköity paikoilleen.

Klinikalla olimme eläinlääkärin kanssa kahden, ja minä avustan. Tullessa ehdotin, että no nyt tällä kertaa ei ehkä kätellä, mutta tuttu lääkäri sanoi, että höpsis, ja niimpä kättelimme. Tässä vaiheessa tosiaan painotettiin, että CoViD-19 ei tartu helposti, vaan vaatii pitkän altistuksen ja pisaratartunnan, huolellinen käsienpesu on tehokas keino torjua viruksen leviäminen, ja kaikki tautitapaukset on tiedossa ja jäljitetty. En halunnut tehdä numeroa asiasta, joten kättelin hanskat kädessä, mitä en normaalisti ikinä tekisi. Vanhassa normaalissa käsineet kädessä kättely olisi paha etikettimoka. Veikkaampa, että tulevaisuudessa on toisin.

Muutoinhan siinä klinikalla ollaan hyvin väljissä oloissa ja tuuletus pelaa, kun hevoset tarvitsevat raitista ilmaa. Eläinlääkäri tekee omat hommansa ja omistaja katsoo hevosen perään. Hevoseni on kiltti hoitaa, joten muuta henkilökuntaa ei tarvita avustamaan. Turvavälit on pääosin helppo säilyttää. Hyvä niin, koska tämä oli oikeastaan ainoa varsinainen tilanne, jossa olisin voinut jonkun henkilön tartuttaa. Onneksi niin ei tapahtunut.

Tallilla olin vasta klo 21 maissa, joten siellä oli vain yksi asiakas enää minun lisäkseni. Palautin hevosen karsinaansa ja annoin ruoat. Jutustelin iloisesti toisen asiakkaan kanssa, mutta hän oli koko ajan omissa toimissaan toisen hevosen karsinassa, eikä mitään lähikontakteja syntynyt.


Flunssaa pukkaa?

Kotiin palattuani olo oli hiukan piristynyt kaikesta päivän touhuamisesta, ja vasta iltapalalle laskeutessani tunnistin taas omituisen hiukan heikottavan olon, ja laitoin kuumemittarin kainaloon.

Kuva Alexas Fotos, Pixabay

Viestittelin iltapalan ääressä ystävän kanssa Messengerillä:

Ystävä:
”Käytiin tenavien kanssa kaupassa tossa seiskan maissa, en oo ikinä nähnyt Prismassa siihen aikaan niin paljon porukkaa. Hyvä kun sai auton parkkipaikalle. Jengillä oli useampi kärry mukana, ihan hullua. Joo, mä lähetin lapsen hakee kanasuikaleita, niin se tuli takas silmät ympyräisinä et ”joku mies tuli siihen ja otti ainakin viis pakettia”. Jengillä oli puol kärryä jauhelihaa ja kanasuikaletta messissä, ja sitä vessapaperia. Mä en vieläkään tajua, eikö ihmisillä ole käsisuihkuja vessassa?”
Minä:
”Meillä tuli jo rehtorilta ukaasit tänään”
Ystävä:
”Lähinnä et kaikki tenavat vie kirjat kotiin”
Minä:
”Aa. Tarkoitin meidän duunissa, yliopiston rehtori kielsi matkat maalis- ja huhtikuun ajaksi. Pojan koulusta ei ole reagoitu”
”Mulla oli tosi huono olo kun lähdin tonne klinikkareissulle ja otin kuumemittarin mukaan. Mut unohdin laittaa sen autossa kainaloon. Mä luulen että mulla on ihan tavallista pikku flunssaa ja sit kun uusi lääke lakkaa vaikuttamasta alkuillasta niin sekin voi liittyä huonoon oloon. Joillain menee kuulemma ruokahalu.”
”Mä en muuten ostanut sitä tarjouksessa ollutta talvitakkia kuitenkaan. Sitä paitsi korona on jo aiheuttanut maailmanlopun ennen syksyä.”

Kuumemittari näytti 36.9 astetta, normaalilämpöni on 36.4-36,6 astetta, mutta 36.8-36.9 astetta aiheuttaa jo hienoisen tunteen lämmön noususta. Tässä vaiheessa ymmärsin, että olo ei liittynyt syömättömyyteen eikä ollut lääkkeen sivuvaikutusta. Non-nih, olenko saamassa flunssan?

  Pitkä koronapäiväkirja #1: 257 päivää COVID19-longhaulerina

Missä kaktus?

Photo by Antonio Prado from Pexels

Tavallisesti flunssan alkaessa kurkku on kipeä, joskus aivastuttaa. Ystäväni kanssa meillä on tälle sanonta kaktus kurkussa. Tähän asti joka ikinen flunssa on alkanut sillä tavalla. Nyt ei ollut, mutta kumma olo kuitenkin.

Aloin kuulostella oloani ja luin infot koronaviruksen oireista THLn sivuilta. 36.9 astetta ei ole kuumetta eikä lämpöä, ja vaikka se on minulle kohonnut, voi syy olla mikä tahansa, ja mennä itsestään ohi. Reuman aktivoituminen ärhäkäksi jossain kohtaa kehoa voi nostaa lämpöä juuri tämän verran; immuunipuolustus laittaa hieman isomman vaihteen päälle, ja seuraavana päivänä on taas kaikki hyvin.

Kaikesta huolimatta ihan jees päivä, työt tuli rutistettua valmiiksi ja heppa sai klinikalla kehuja eläinlääkäriltä. Menin levollisin mielin nukkumaan.


Altistumiset eli R=0?

Jälkikäteen tilanteen edetessä olin hyvin helpottunut siitä, että tuona päivänä varsinaisia lähikontakteja muihin ihmisiin ei ollut. Sairastuin niin nopeasti, että oman perheen lisäksi muita kontakteja ei tullut. Minulla oli niin kiire lähteä klinikalle, etten ehtinyt maleksia tallilla moikkailemassa kavereita. Eläinlääkärillekin laitoin heti viestiä, että tarkkailee oloaan, ”vaikka ei tämä nyt varmaan mitään ole”. Kaikessa tekemisessä jäi sopiva turvaväli toisiin, vaikka tässä vaiheessa pandemiaa ihmiset eivät oikein osanneet sellaisia pitää tarpeellisina.

En tiedä, onko ihminen tartunnan saatuaan edes alle vuorokaudessa tartuttava, mutta joka tapauksessa onni onnettomuudessa oli se, että harrastus on ulkoilmassa tapahtuvaa, ja ainoa lähikontakti oli eläinlääkäri, joka lähtökohtaisesti pesee ja desinfioi kädet toimenpiteiden yhteydessä.

Altistuksen kriteerit täyttäviä kontakteja olisi siis ollut lähikontakti 15 minuutin ajan samassa tilassa. Hanskat kädessä kättelyä lukuunottamatta minulla oli kyseisenä iltana koko ajan parin metrin etäisyys muihin ihmisiin.

Kodin ulkopuolella olin liikkeellä yksin ja talleissa toimitaan ulkotiloissa, koska hevosille on parasta, että ovet ovat auki ja sisälläkin ns. läpiveto. Pienhiukkaset eli esimerkiksi kuivikeista nouseva pöly on hevosten keuhkoille huono juttu, siksi talleissa pidetään ovet auki päivisin, jos ulkolämpötila on plussan puolella.

Onni onnettomuudessa, että oma sairastumiseni SARS-CoV-2-virukseen ei ilmeisesti tartuttanut muita ihmisiä.


Teinkö jotain väärin tuona päivänä?

Mietin pitkään, onko minulla rohkeutta julkaista tätä tekstiä. Sain myöhemmin ikäviä kommentteja somessa sairastumisen takia ja tulin varovaisemmaksi sen suhteen, mitä aiheesta kerron. Pohdin, piileekö tässä(kin) jutussa jokin mahdollinen siemen riidankylväjille.

On mielestäni tärkeää käydä avointa keskustelua aiheesta, mutta samalla kannattaa huomioida se, että koronaviruksesta oli maaliskuussa 2020 rajoitetusti tietoa. Suomessa oli tuolloin vielä vahva luottamus viranomaisilta saatavaan tietoon ja ohjeistukseen.

Viranomaisten tiedotuskanavilla koronaviruksen kerrottiin olevan melko huonosti tarttuva, mutta jos tartunnan sai, se saattoi olla riskiryhmille vaarallinen. Verrattain huono tarttuvuus tarkoitti sitä, että altistuksen piti kestää jonkin aikaa, minkä seurauksena tartuntaa saatettiin epäillä vasta, jos altistuminen samassa tilassa olisi kesttänyt vähintään 15 minuuttia.

Virallinen tiedotuslinja painotti, että epidemia ei ollut levinnyt Suomessa, vaan kysymyksessä olivat yksittäistapaukset. Lisäksi kaikkien tartuntaketjujen kerrottiin olevan liitetty suoraan ulkomaan matkoihin ja tiedossa, siis jäljitettynä ja sairastuneet sekä altistuneet olivat karanteenissa. Oli myös epätodennäköistä, että virus säilyisi pitkiä aikoja pinoilla, koska sen katsottiin tarttuvan pisaroista yskittäessä toista henkilöä kohti.

En yskinyt, en ollut nuhainen, minulla ei ollut kuumetta, päänsärkyä, voimakasta väsymystä tai ripulia, enkä tuntenut oloani sairaaksi. En tietääkseni ollut ollut tekemisissä varttia ulkomailla oleskelleen tai koronaan sairastuneen kanssa. Teinkö siis jotain väärin? En, koska mitään karanteenia edellyttävää oiretta tai syytä ei tässä vaiheessa ollut ilmennyt.